Thursday, September 1, 2011

Liian pieni sydän

Kävin mummokaverin luona alkuviikolla. Etsin hänelle kirjahyllystä yhtä Lauri Viidan runokirjaa ja törmäsin hänen vanhaan päiväkirjaansa. Mummokaveri ei halunnut selailla sitä. ”Se on sota-ajalta.” Minun piti oikein taistella itseni kanssa, että sain sen laitettua takaisin hyllyyn avaamattomana.

Mummokaveri kuitenkin intoutui pienen suostuttelun jälkeen muistelemaan sota-aikoja. Helsinkiläispenskana hänet oli lähetetty sukulaisten luo evakkoon. ”Minulla oli niin kova ikävä siellä. Ja huoli.”

Myöhemmin elämässä mummokaverilla todettiin liian pieni sydän. Hänelle oli sanottu, että ”se on jäänyt lapsen sydämen kokoiseksi.”

”Voiko se olla mahdollista, että minulla oli niin kova hätä silloin lapsena, että sydämen kasvu lakkasi kokonaan?” hän pohti ääneen.

Mieleni teki sanoa, että ei kai se tieteellisesti ole mahdollista. Mutta miten minä sellaisesta sota-ajan hädästä tietäisin yhtään mitään. Ja voiko kukaan täysin varmasti sanoa, että ei voi olla olemassa niin suurta hätää etteikö se kutistaisi sydämenkin…

4 comments:

Anonymous said...

Kauniisti kirjoitettu <3

Anonymous said...

Voihan sen aamun aloittaa kyynelilläkin. Todella kauniisti kirjoitettu.
Siskosi kaveri Sanna

Heini said...

..itkut tuli taas... (mut se ei varmaan enää yllätä ketään :) )

S-K said...

Voi toista, aivan liikkistä. Täälläkin tuli kyllä tipat linssiin... S-K